Onneksi olen tutustunut aivan mahtaviin ihmisiin, joiden seurassa uskallan puhua, enkä tunne etteikö minua arvostettaisi. Silti vieraille ihmisille puhuminen jännittää edelleen. Jännitän, jos pitäisi soittaa esim. virallinen puhelu jonnekin konttoriin, kuten nyt pitäisi soittaa uskonnon opettajalle, miten yo-kirjoitukset meni. En uskalla, jännitän. Tiedän ettei siinä ole mitään jännitettävää, opettajalle soittamisessa. Jännitin myös yksin matkustamista tätini luokse isompaan kaupunkiin. "Onhan tämä oikea juna?" "Missä minä nousen pois kyydistä?" jne...
Jännitys on jatkuvaa ja se on muuttunut stressaamiseksi. Nämä asiat joita olen ennen jännittänyt, nyt stressaan. Keho käy jatkuvasti kierroksilla, enkä puhu stressaamisesta siinä normaalissa muodossa. En stressaa ns. henkisesti vaan vatsallani. Tavallaan piilostressaan, koska tunnen stressin mahassa, miten se alkaa myllätä ja menee kipeäksi. Tämä alkoi lukion ensimmäisenä vuonna.
Sitten huomasin, ettei kaikki ollut kunnossa. Pääsin tutkimuksiin ja lääkäri totesi, että sairastan lievää crohnin "tautia" ja sain sitä helpottamaan onneksi lääkkeet. Ne todellakin toimivat, vaikkeivat ne tee muuta kuin pitävät vatsani jonkun pitoisuuden oikeana. Nyt kirjoitusten jälkeen en ole syönyt lääkkeitä, koska uskoin, etten tarvitse niitä. Mitä minä stressaisin, kun ei ole kouluakaan?
Olin väärässä. Minulla on jatkuvasti pala kurkussa ja jännitän, stressaan. Stressaan sille opettajalle soittamista, stressaan pääsenkö läpi yliopiston ennakkotehtävästä, stressaan ehdinkö ajoissa sovittuun tapaamiseen, stressaan käydä koirani kanssa lenkillä, koska pelkään sen vetävän itsensä taas pannasta irti, stressaan siitä että minun pitäisi siivota huoneeni mutten jaksa, stressaan kuukautisistani, stressaan puhua äidilleni tunteistani ja ihmissuhteistani jne... Tämä tunne vain pahenee päiväpäivältä, mutten haluaisi palata popsimaan lääkkeitä. Haluaisin selvitä ilman niitä, mutta se mahdollisuus näyttää vielä liian kaukaiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti